laho mieli kun on

Sisko tietää tästä blogista. vittuvittuvittu. Mä oon niin huolimaton näiden juttujen kanssa, saatanan tyhmä pää. Mutta ihan hyvin mä oon tähän asti kuitenkin tän pitänyt salassa. Kukaan ei ole koskaan saanut tietää, ainakaan mun perheestä. Ahdistavaa.

Sisko, mä tiedän että sä luet tätä nyt, joten voitko pliis olla kertomatta äidille?

ei mä jatkan mun edellisessä blogissa, anteeks tästä säädöstä...

oon tyhmä :D

rautaakin kovempaa

Kaksi ja puolisataa kaloria. Mä teen tämän, koska mä pystyn.

Tänään mulla oli siis se sossutapaaminen. Se nainen on ihan mukava ja jotain mä pystyin sille sanomaankin. Puheenaiheet pysyivät enimmäkseen vain koulussa ja opiskelussa. Kunnes..

Kaikkihan on nyt hyvin, eikö?

Joo.. joo. Siis tietenkin.

Se sanoi, että auttaa muo mielellään ja haluaa olla mun tukena. Se on kuitenkin enää vain ensi viikon töissä ennen kesälomaansa, jolloin me tavataan yhden kerran. Mutta silloin me ei mennä kahville, niin kuin tänään. Mä yritin saada alas pepsimaxia, mutta ei siitä tullut mitään. Tekohymy kasvoilla alkoi pikkuhiljaa nolottamaan, koska se nainen katsoi muo siihen malliin, että mun ei tarvitse esittää sille. Hah. Mä en edes tunne sitä.

Sosiaaliset tilanteet eivät ole mun vahvuuksia. Mutta entä sitten huominen poli? Stressaan sitä kai ihan liikaa. En vaan tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Päätöksiä? Ehkä mä vain otan sen numeron, johon voin soittaa, jos tulee jotain. Tai ehkä mun pitäisi käydä jollain toisella. tai ehkä mä en käy kenelläkään. Hittohittohitto!

Ps. Vihaan puhumista.

leikitäänkö piilosta?

¨

Uusi blogi. Uusi elämä (no eihän). Sormet hapuilevat tietokoneen näppäimillä, sanoja ei tule. Ehkä niitä ei varmaan edes ole. Nälkä repii vatsaa. Kyyneleet pukkaa silmistä kun mun sydän lyö tahtia ahdistukselle. Mä tiedän ja mä ymmärrän, että mä lopetin kirjoittamisen mun melkein kolmensadan lukijan blogiin, ja mä haluan sen takaisin, mutta tämä tuntuu olevan parempi ratkaisu. Muo pelotti niin monta lukijaa. Kaikki tiesivät totuuden. Tänne mä en usko pystyväni kertomaan kaikkea. Turvallinen olo. Tavallaan.

Masennus on kiristänyt otettaan. Elämä osastolla houkuttaa jälleen, vaikka tiedän sen olevan pelkkä harha. Osasto oli turvallinen, muttei niin hyvä piilopaikka, kuin kuvittelin sen olevan. Puolen vuoden jälkeen mä tajusin sen, turvallisuus ei riipu paikasta jossa olen, turvallisuus on sitä, olenko minä turvallinen itse itselleni. Niinpä ehkä juuri tuon oivalluksen sanottuani hoitajille, mä pääsin pois sieltä. Tai no, ensin sen tuntui siltä, kuin mut oltaisiin vain potkittu ulos. Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, ja osastohoito jäi taakse. Enkä mä aio mennä takaisin, vaikka mut pakotettaisiin. Vaikka juuri nyt mä haluan sitä enemmän kuin mitään.

Eilen illalla ollessani yksin makuuhuoneessa, jonka jaan siskoni kanssa, laskeskelin keräämiäni lääkkeitä. Jos matikkapääni on oikeassa, olen jättänyt lääkkeet ottamatta, hmm.. 36 päivään. 7200mg iltalääkettä, 720mg aamulääkettä ja 300mg tarvittavaa ketipinoria. Toissayönä näin unta siitä, että otin yliannostuksen ostoskeskuksen vessassa. Reiteni olivat verellä, viiltoja joka paikassa. Olin viiltänyt kasvotkin täyteen ja valtimon kohdalla oli iso ja leveä viilto, mikä ei kuitenkaan vuotanut. Tajusin, etten kuolisi pelkkiin viiltoihin, joten sitten mä otin ne lääkkeet. En tiedä kuolinko mä, mutta joku nainen pelästyi ja tuli katsomaan onko kaikki kunnossa. Mä heräsin sen kosketukseen mun kasvoilla.

 

 

Eilen 580 kaloria ja turvonnut maha kaikesta siitä ruuasta, jonka mätin vasta illalla. Tänään kaksinkertainen määrä, liikaa liikaa liikaa. Käteni puristelevat sitä rasvaa mitä mun mahassa ja reisissä on. Kasvoni ovat levinneet, kädet ovat paksut ja kun mä yritän laihistaa, näytän vain isommalta, leviän joka paikkaan. Miten mä kehtaan enää näyttäytyä missään?

Nia haluaa nähdä mut tiistaina, enkä tiedä uskallanko mä tavata sitä. Enkeliä mun pitäisi nähdä myös ensi viikolla. Ystävien kanssa olemisen sijaan mä haluaisin vain hukuttautua omaan sänkyyn ja unohtaa kaikki ja vain kadota.

 

 

Miksi eläminen on niin hiton vaikeaa?